MLP FiM ~ Silent Voyage ~ Hiljainen Matka ~

Silent Voyage - Hiljainen Matka
by ~LavosVsBahamut
deviantart.com

_____________________________________

Translated into Finnish ~ Nukkeh

_____________________________________

Hiljainen Matka

Esipuhe

Minun nimeni on Twilight Sparkle, ja tämä kirja opastaa läpi hiljaisen matkan, josta aion nyt kertoa.
Lumottu kynttilä on mennyttä, ja eikä edes taikuus pysty ottamaan tätä kirjaa uudelleen. Siksi, olen täyttänyt tämän kirjan tyhjät sivut tarinalla, jonka kirja itse kertoi.
En tiedä onko kaikki tämä totta, mutta olen varma, ettei se ole valhettakaan.
On kivuliasta muistella menneitä aikoja, jotka koskevat ystäviäni, mutta tämä on liian suuri unohdettavaksi.

_______________________________________________________________

Se kaikki alkoi yönä, joka ei ollut niinkuin muut yöt. Ilma oli tyyni, ja vain pieni tuuli kahisutti Everfee-metsän puiden lehtiä.
Se oli yllättävän kylmä kesäyö, ja kuu häämötti horisontin yläpuolella. Ja vaikka kuu oli täysi, se antoi tähdille mahdollisuuden loistaa kirkkaammin, kuin koskaan ennen.

Ponyvilleen oli laskeutunut vieras hiljaisuus, ja kaikki muut ponit olivat syvässä unessa. Mutta minä valvoin.
Vain lumotun kynttilän välkehdintä loisti kirkkaammin kuin tähdet taivaalla.
Kynttilän turvallinen kultainen hehku oli muuttunut punaiseksi, ja tuntui siltä, kuin pahansuopa henki olisi ollut kanssani huoneessa.
Kynttilän lähellä oli epämukavaa, ja tuntui kuin minulla olisi ollut korkea kuume. Mutta minä vain istuin siellä, ja tuijotin tätä kirjaa.

Silloin kirjassa ei ollut mitään, sivut olivat tyhjiä. Olin lausunut voimakkaan loitsun, mutta kirja vain veti minua syvemmälle ja syvemmälle.
Olen varma, ettei kukaan muu olisi voinut nähdä portaikkoa, joka avautui silmieni edessä kirjan tyhjillä sivuilla.
Olin valmis sukeltamaan tuntemattomaan. Joko elämän virtaan, tai kuoleman jokeen. Tiesin, että olin vaarantamassa sydämeni ja sieluni.
Mutta tutkijana en voinut antaa tälläistä tilaisuutta pois.
Ja halusin mennä takaisin, mutta se olisi ollut luultavasti mahdotonta.

Hiljainen matka kävi läpi muistoja, jotka eivät olleet minun.

___________________________________________________________________________

Kun otin muutaman askeleen portaikkoon, kynttilän kuvottava punainen valo alkoi antaa valoa.
Portaikko itse näytti johtavan jossain kaukana maanpinnasta.
Kun otin ensimmäisiä askeleita portaikkoon, loistava sinertävän valkoinen valo syttyy jokaisella askeleella.
Nämä askeleet kelluivat pimeyden keskellä. Ja vaikka kuinka tarkensin näköäni, en pystynyt näkemään minne portaikko päättyi.
Vedin syvään henkeä, ja lähdin askeltamaan pitkin portaita urheana.

Suureksi yllätyksekseni, jokainen kelluva askel antoi kummittelevan, mutta uskomattoman kauniin melodian.
Jotain siinä tuntemattomassa herätti miellyttäviä muistoja menneisyydestäni.
Mutta ne muistot eivät olleet vain hämäriä kuvia. Ne olivat eloisia ja täynnä elämää. Tuntui kuin kokisin kaikki nuo hetket uudestaan.
Nämä muistot olivat yksiä harvoista, joita huomaan ajattelevan silloin tällöin. Haluaisin nähdä niitä vielä kerran, kun aika on oikea.

Valitettavasti en muista, kuinka kauan askelsin portaita. Melodia vain piti minut liikkeellä, ja käsitys ajasta katosi.
Musiikki askelissa alkoi kuulumaan hitaasti paremmin, ja pimeys alkoi hälvenemään päin.
Kaikki ympärilläni alkoi olemaan sumuista, enkä nähnyt minne olin menossa.
Muistan silti voimakkaan tuulen, joka alkoi ihan yhtäkkiä, ja heikko valo, joka hohti kaukana edessäni.
Minulla ei ollut muuta valinnanvaraa, kuin seurata sitä valoa. Tunsin enemmän ja enemmän intensiivistä, kun lähestyin sitä.
Vihdoinkin sain tervehtiä lämpimän auringon, ja sen säteet. Sumu oli kadonnut myös, ja kaikki oli jälleen puhdasta.
Löysin itseni tuuliselta vuorenhuipulta, joka huipentui kaukana pilvien yläpuolella.
Mutta kun katsoin ympärilläni olevia outoja uusia maisemia, tajusin, etten ollut yksin.

Muistan nähneeni kaksi ponia seisomassa koristellun hautakiven edessä. Monimutkaisine kaiverruksineen hautakivi oli uskomattoman kaunis.
Niistä näki hyvin, että joku oli käyttänyt sielunsa ja sydämmensä tehdäkseen ne. Hautakivessä oli kuitenkin kaksi suurta symbolia, jotka erottuivat toisista.
Päällekkäin oli kaksi upeaa salamaa, ja itämaiset siivet niiden molemmin puolin.
Se oli määritetty symboli lentojoukkueen johtajalle Equestriassa.
Tuon symbolin alla oli suuri ukkospilvi-symboli. Ukkospilvestä iski sateenkaaren värinen salama, joka oli liiankin tuttu minulle.

Molemmat ponit olivat hiljaa. Kun olin liikkunut lähemmäs heitä, saatoin nähdä heidät selvemmin.
Vasemmalla puolella hautakiveä, seisoi jalo oranssin värinen tamma. Hänen violetti harja oli hoitamaton, ja hänen silmänsä olivat syvän violetit.
Ne silmät puhuivat enemmän, kuin mitkä tahansa sanat. Ne olivat täynnä surua, ylpeyttä ja yksinäisyyttä.
Hänellä oli sininen puku, jota koristivat salamakuviot. Puvun kyljessä oli sama siipisalama symboli, kuin mikä oli hautakivessä.

Tamma joka oli oikealla, oli jo tulossa vanhaksi. Mutta välittämättä hänen iästään, hänellä oli vielä vahva ja ylpeä muoto, ja kirkkaat ruskeat silmät.
Hänen tulinen harja heilahteli tuulessa, ja muutamat kuluneet säihkeet olivat kuin kunniamerkki.
Hänellä oli sama sininen puku, kuin toisella ponilla, mutta se puku oli ollut käytössä kauan.
Tuliharja otti satulalaukustaan kallista viiniä, ja astui lähemmäs hautakiveä. Hän kaatoi viiniä kivelle, ja hörppäsi sitä itsekin.
Sen jälkeen hän kaivoi taas satulalaukkua, ja otti sieltä vanhan ja kuluneen mitalin. Hän asetti mitallin varovasti hautakivelle, ja alkoi itkeä.
Nuorempi tamma ei kyennyt siihen, mutta voin sanoa, että hän halusi. Enemmän kuin mitään.

Sinä hetkenä, tuuli voimistui entisestään, ja kaikki ympärilläni alkoi hävitä. Aivan kuten hiekka puhaltavassa tuulessa.
Kun tuuli lakkasi, olin joutunut keskelle valkoista tyhjyyttä, joka antoi tien pimeyteen.

Tyhjyydestä ilmestyi kukkasin koristeltu portti eteeni. Kun tutkin porttia hiukan lähempää, työnsin sen ovet varovasti auki.
Olin sokaistua kirkkaasta auringonvalosta, mikä paistoi portin läpi. Mutta otin rohkean askeleen lähemmäksi sitä.

Kun olin tottunut valoon, saatoin nähdä kauniin niityn silmieni edessä. Jos koskaan joudun taivaaseen, niin se varmaan näyttää tältä.
Niittyä ympyröi metsä, jota voisin helposti sanoa Everfree-metsäksi. Mutta tätä metsän yllä ei leijunut vihamielisyys ja uhka, niinkuin nykypäivän Everfree-metsässä. Oli kuin koko metsä olisi syntynyt uudelleen, rauhoittavasti. Tämä metsä koitti suojella itseään uteliailta katseilta.

Olin haltioissani kauniista smaragdimaisemasta, ja keskellä tätä kaikkea, oli vanha kallio.
Kun kävelin lähemmäksi sitä, huomasin että siellä oli paljon kukkia ja pieniä eläimiä, jotka elivät sen ympärillä.
Tuntui kuin siivet suojelisivat sitä haitoilta. Tässä vaiheessa olin tunnistanut kolme perhosta, jotka olivat kaiverrettu kallioon.
En voinut muuta kuin hymyillä. Jokin tuossa täytti minut onnellisuudella, ja vuodatin muutamia kyyneleitä.
Mutta ne kyyneleet olivat ilon kyyneleitä. Olin niin onnellinen hänen puolestaan.
Tämä oli varmasti mitä hän olisi halunnut.

Yhtäkkiä voimakas tuulenpuuska pyyhkäisi yli niityn, ja satoja perhosia ilmestyi tyhjästä. Tuntui kuin aika olisi hidastunut, kun ne lensivät ohitseni.
Käänsin katseeni kohti kirkkaan sinistä taivasta, ja katselin maidon valkeita pilviä, jotka purjehtivat tuulen mukana.
Suljin silmäni ja annoin tuulen hyväillä minua. Sen kosketus tuntui silkiltä, ja tunsin harjani huojuvan tuulen rytmissä.
Kuoro satoja lintuja alkoi laulamaan Everfree-metsän puissa, ja tuuli hitaasti lakkasi.
Kun linnut lopettivat laulamisen, täydellinen hiljaisuus laskeutui ympärilleni.
Silloin tiesin, että minun on aika siirtyä eteenpäin.

Kun avasin jälleen silmäni, löysin itseni seisomassa kaarevan portin edessä.
Minä jäykistyin vähän, ja astuin sen läpi.

______________________________________________________________________________

Edessäni oli kaunis punainen matto. Laskeuduin alas portaita, ja löysin itseni salista, joka tuntui ihan sisätiloissa olevalta haudalta.
Kuulin pienen kamariorkesterin soittamassa jossain kaukana.
Salin sisustus vaikutti hyvin kalliilta, ja kaikki materiaalit tuntuivat olevan parhaimpia, mitä Equestriasta saa.
Tämä paikka oli varmasti kuninkaallisille sopiva. Kuusi valkoista palkkia oli lattian ja katon välillä, ja seinillä oli jalokivillä koristellut bannerit.
Tunsin tukistuksen sydämmessäni, kun huomasin tutun symbolin noissa bannereissa.

Aivan salin takaosassa oli suuri öljymaalaus, joka kuvasti kuusi parasta ystävystä.
Osa meistä oli saanut jo vanhuuden merkkejä, mutta sama pilke oli yhä silmissä.
Oli outoa katsoa vanhempaa versiota itsestään, mutta olin iloinen, että olin tunnistettavissa maalauksessa.
Mutta siinä maalauksessa oli jotain, joka sytytti suuren yksinäisyyden tunteen.
Suljin silmäni, ja koitin olla ajattelematta, että ystäväni olivat nyt poissa.

Yhtäkkiä joku alkoi laulaa kaunista laulua. Avasin silmäni, ja huomasin että se oli vaniljan värinen poni, joka seisoi valkoisesta marmorista tehdyn hautakiven edessä. Hän oli pukeutunut puhtaan valkoiseen silkkiin, ja sen helma ulottui lattialle asti.
Hän muistutti morsiusneidolta, mutta kaikki hänen korunsa kertoivat tarinan, että hänellä oli korkea sosiaalinen asema.
Hänen harjansa oli kihara, ja siinä oli kahta eri väriä.
Tuon ponin silmät veivät lopulta kaiken huomioni. Silmät olivat hyvin kauniit, vaaleanvihreät väriltään. Mutta ne näyttivät, että hän kantoi valtavaa taakkaa, ja oli kestäny paljon tappioita.
Hän lauloi, mutten pystynyt kuulemaan mitään sanoja laulusta.

Laulu oli samanlainen, mitä olin kuullut portaikossa. Ihmettelin, että miten hän oli voinut oppia sen. Tuo laulu ei ollut todellakaan tarkoitettu tavalliselle ponille. Halusin sulkea silmäni ja kuunnella häntä.
Mutta hän lopetti laulamisen, koska joku muu astui saliin. Tamma kääntyi ympäri ja käveli pois.
Mutta ennenkuin hän lähti salista, hän vei katseensa valkoiseen marmorihautakiveen, johon oli kaiverrettu kolme kaunista timanttia.

Ainoa mitä voin tehdä, on seurata tammaa, ja hänen salaperäistä seuralaistaan. En pystynyt tunnistamaan ponia, koska hän oli hämärän peitossa.
En tunnistanut edes kultaisia symboleita, jotka olivat mustassa viitassa.
He kulkivat rinnokkain, ikään kuin he olisivat rakastavaisia, joita sitoo kohtalo.
Kun he avasivat portit, valo sokaisti minut, ja suljin silmäni, enkä saanut tietää kuka salaperäinen poni oli.
Tiesin, että jos en nyt katso, niin tuon ponin kasvot jäävät ikuisesti selvittämättömäksi salaisuudeksi.

Se ajatus sai sisälläni kuohahtamaan, ja olin valmis ottamaan riskin näköni menettämiseksi. Tarvitsin vain yhden ylimääräisen kurkistuksen.
Ei väliä mitä.

Kun uteliaisuus voitti minut, avasin silmäni. Maisemat olivat jo muuttuneet.

________________________________________________________________

Maisema avautuu ennen omia silmiäni. Nyt oli rauhallinen omenafarmi.
Tuuli oli levollinen, ja ilma oli lämmin ja miellyttävä. Oli täydellinen kesäpäivä. Kaukaisuudessa oli valtava puu, joka kasvoi kukkulan laelle.
Se kukkula oli täynnä kukkia, jotka nousivat haastamaan kirkkaan sinisen taivaan. Puu ja taivas jotka haastoivat toisensa, toivat mieleeni ystävykset.
Ajatus noista kahdesta sai minut hihittämään.
Heidän hyväsydäminen kilpailu oli antanut minulle paljon mukavia muistoja aikanani Ponyvillessä.
Kaikista noista muistoista oli tullut minulle korvaamattomia, enkä voinut kuvitella elämääni ilman heitä kahta.

Pienemmät omenapuut täyttivät maiseman, ja niiden välistä kulki pitkä ja mutkikas polku.
Polku johti kaukaisen omenapuun luo, ja lähdin seuraamaan sitä epäröimättä. Lehtiä oli pudonnut maahan, ja ne kahisivat kavioitteni alla.
Mutta kun pääsin lähemmäs puuta, hidastin kävelytahtia. Siellä joku poni nukkui lehtien alla.

Se oli nuori keltainen tamma, ja hänen pitkä punainen harja oli sidottu vaaleanpunaisella nauhalla löysälle poninhännälle.
Hänellä oli vanha repaleinen cowboy hattu päänsä päällä, ja tiesin että se oli tärkeä muisto hänelle.
Hän tuntui lepäävän puun varjossa. Mutta yllätyksekseni, pieni tamma juoksi hänen luokse puun takaa. Varsa alkoi kiusata tammaa, että hän heräisi. Siinä varsa onnistui, koska tamma avasi oranssit silmänsä. Hän nosti päätään ja hymyili rauhallisesti varsalle.

Katsoin heidän leikkejään, kunnes he lopettivat. Tamma käänsi katseensa omenapuuhun, johon oli kaiverrettu kolme omenaa.
Hän laski päänsä ja tunsin kuinka hän suri.
Tiesin, että tamma tahtoi esitellä hänelle pienen varsansa, mutta hän ei voinut. Luulin ettei hänen suruaan voi koskaan pestä pois, mutta pieni varsa sai hänet hymyilemään.

Se oli koskettavaa katsoa heidän peräänsä, kun he laukkasivat yhdessä alas mäeltä. Mikään ei voisi tulla heidän väliinsä.

Tunsin, että minun oli aika jälleen lähteä, joten suljin silmäni, ja pimeys oli taas palannut. Pimeydessä löysin synkän puisen portin.
Työnsin sen auki, mutta näky ei ollut mitä odotin.

__________________________________________

Kaikki mitä näin, oli harmaata, tylsää ja tyhjää elämää. Täällä oli vain kiviä, ja niitä ylettyi horisonttiin asti.
Siinä oli jotain maatilan jäännöksiä, mutta voin kertoa, että täällä ei voisi kasvaa mikään.
Ei edes yksi siemen voi itää siellä.

Aivan pellon reunalla oli omituisen muotoinen kivi. Kun lähdin sitä kohti, koitin kuunnella ympäristöä. Kaikki oli haudan hiljaista.
Ainoa mitä kuulin, oli kivien rapina kavioitteni alla. Jokainen askeleeni nostatti pienen pölypilven, muttei ollut tuulta, joka olisi pyyhkinyt sen pois.

Kun saavuin oudon kiven luokse, näin siihen kaiverretut kolme ilmapalloa. Huomasin myös, että siinä oli jotain kirjoitusta.
Voin vain kertoa, että siinä oli varoitus, hän palaisi vielä jonain päivänä.
Mutta niin paljon kuin halusinkin, en voinnut koota kasvoilleni hymyä. Siellä ei ollut ketään hänelle.
Ainoat seuralaiset siellä hänelle olivat pölyiset kivet, ja täydellinen hiljaisuus.
Aloin itkeä, ja toivoin syvästi, että olisi poni, tai jopa eläin, joka muistaisi häntä, kaipaisi häntä, ja mikä tärkeintä, nauraisi hänen kanssaan.

Jostain syystä en muista, kuinka kauan oikein itkin kiven edessä. Mutta kun olin rauhoittunut, huomasin että hyväntahtoista lämpöä oli kerääntynyt ympärilleni.
Nostin päätäni ja lakkasin itkemästä. Se oli aurinko. Celestian lahja jokaiselle ponille Equestriassa.

Sitten kaikki valkeni minulle. Heti kun aurinko nousi horisontin yläpuolelle, se valaisti tämän kiven, vaikka toiset kivet jäivät varjoihin.
Tämä kivi oli aina kylpemässä auringon lämmössä, ja aina kun aurinko laski, tämä kivi sai viimeiset säteet.

Kohottauduin omille jaloilleni, ja pyyhin kyyneleet. Hymyilin jälleen, ja tuntui kuin raskas taakka olisi nostettu sydämmeltäni.
Katselin taivaalle, ja ihmettelin miksei minua enään haitannut, jos kukaan ei kävisikään täällä.
Celestia aina muisti hänet, ja antoi auringon paistaa hänelle muistoksi.

Sillä hetkellä, kaipasin ystävääni enemmän kuin koskaan. Mutta en tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Tiesin, että seuraava kohde olisi viimeinen, joten jäykistyin pienesti ja suljin silmäni.
En ollut edes varma halusinko tietää, että miten muut muistaisivat minut, kun olin poissa. Mutta enään ei ollut tietä takaisin. Minun täytyi nähdä se.
Ei ollut väliä, pidinkö siitä vai en.

____________________________

Kun avasin silmäni jälleen, löysin itseni seisomasta hyvin tutun oven edessä. Se avautui hitaasti silmissäni, ja pyysi minua tulemaan sisään.
Kun astuin sisään, se sulkeutui perässäni.
Olin jälleen rakkaassa kirjastossani, mutta aivan eri aikaan. Silti kaikki oli ennallaan. Näin tuttuja kirjoja, sekä jotain uusia.
Olin innoissani katsellessani ympäri kirjastoa, joka oli täynnä kirjahyllyjä. Juuri kun olin aikeissa nostaa kirjan taikuudella, joku koputti kovaa oveen.
Olin ymmälläni, kun söpö pieni varsa kompastui ovesta sisään.

Pienellä yksisarvisella oli saman indigon värinen harja kuin minulla, ja tuttu violetti sävy. Katsoin kun hän juoksi ympäri kirjastoa, ja nappasi kirjoja mukaansa.
Hän laittoi kaikki kirjat isoon kasaan, ja alkoi lukea niitä. Jokin syvällä sisimmässäni käski minun mennä hänen luokseen.
Kävelin hänen luokseen, ja kävin istumaan lattialle. Hän selaili kirjoja hyvin innokkaasti, muttei nähnyt minua vieressään.
Se oli sanaton teko, ja jokin vain täytyi tehdä. Se ei haittaa, vaikka hän ei voinut nähdä minua.
Tärkeintä oli, että olin siellä hänen kanssaan.

Aloin hyräillä sitä melodiaa, mitä olin kuullut portaikossa. Pieni varsa katseli ympärilleen, mutta siirtyi taas kirjojensa pariin.
Sanoilla ei tainnut olla sijaa tässä maailmassa, joten tunteet virtasivat musiikin kautta.
Pieni yksisarvinen näytti siltä, kuin kaikki hänen huolensa olisivat kadonneet, ja hän hymyili pienesti. Hän näytti todella onnelliselta.
Sillä hetkellä, tulin varmaksi, että hän oli kuullut minun lauluni.

Toivoin, että olisin voinut jäädä hänen vierelleen ikuisiksi ajoiksi. Mutta ennenkuin ehdin upota ajatuksiini, etuovi avattiin taas.
Se joka käveli sisälle, oli Prinsessa Celestia itse. Pikku varsa juoksi hänen luokseen, ja halasi häntä tiukasti. Sen jälkeen hän päästi irti, ja Celestia käveli sisälle.
Hänen takanaan seurasi pitkä violetti lohikäärme, vihreät piikit selässään. Tunnistin entisen avustajani välittömästi, hän oli kasvanut pikkuisen minun aikanani.
Hän ei ollut enään vauva, mutta ainakin helposti mahtui vielä kirjaston ovesta. Pieni tamma kiipesi lohikäärmeen olille, että pääsisi samalle korkeudelle Prinsessa Celestian kanssa. Celestia vain naurahti itsekseen, ja he kävelivät ovesta.

Sitten yhtäkkiä, ovi avataan uudelleen. Kirkas valo täyttää koko kirjaston. Näen että Celestia seisoo siellä, ja levittää siipensä.
Hän katsoi suoraan minuun ja hymyili. Silmäni avautuivat kunnolla, ja hän sanoi jotain, mitä en voinut koskaan unohtaa.

"Älä huoli, tapaat hänet vielä joku päivä, uskollinen oppilaani."

Ne sanat tärisyttivät koko kirjastoa, ja saatoin nähdä kuinka huonekalut paiskautuivat kohti toisiaan. Koko kirjasto tärisi, ja seinät paiskautuivat kohti toisiaan. Oli kuin maailmanloppu olisi tulossa. Kaikki tuli kovaa, ja se satuttaa korviani.
Ne muutamat pienet sanat mitä Celestia sanoi, repivät pois koko illuusion. Loitsu ei ollut vain rikki.
Se oli täysin tuhoutunut.

Sen jälkeen kaikki oli haalistunut mustaan.

_____________________________________

Kuulin sateen ropisevan vasten ikkunaa, mutta minulla ei ollut voimia liikkua. Lumottu kynttilä lepatti yhä aavemmaista punaista valoa, mutta kynttilä loppui kohta.

Makasin pöydälläni, ja itkin. Tuntui kun sisukseni olisivat revityt, ja enkä voinut lakata ajattelemasta kaikkea sitä, mitä kirja oli minulle kertonut.
Kynttilä paloi vielä pienen hetken, ja sen jälkeen sammui.

_________________________________________________

En muista kuinka kauan vietin aikaa siellä pimeydessä. Mutta kun pääsin surun yli, päätin kirjoittaa kaiken minkä muistin.
Se auttoi minua selvittämään nämä muistot, ja nyt ne eivät enään ahdista.

Mutta yksi asia pystyi silti vaivaamaan.

En koskaan nähnyt omaa hautaani.

Olen tietoinen siitä, että mikään ei kestä ikuisesti. Mutta se tarkoitti sitä, että olen elossa, ja kirjastosta tulee minun viimeinen leposijani.

Luulen, että oma kohtaloni jää varjoon, toistaiseksi.


____________________________________________


____________________________________________


Nuori violetinkirjava yksisarvinen piti kiinni kirjastaan, ja luki sitä ihmeissään. Hän hyppäsi oikein korkealle, ja juoksi niin nopeaa kuin pystyi yläkertaan. Sitten hän huusi.

"Äiti! Sinä opetit minulle sen laulun!"

_______________________________

Oon laiska lapsi, alotin alun, ja kuulosti ihan hyvält

Suklaapupu kirjoitti:

Oon laiska lapsi, alotin alun, ja kuulosti ihan hyvält

Phöwwiäine ouo