On hauskaa kun on hauskaa, eikö?
Mutta valitettavasti mulla nyt oli tylsää nii kirjotin tän tarinanpätkän:
Kuoleman kasvot
Kutsuvat minua Kuolemaksi. Ei se minua sinänsä haittaa, ja kaikkeen tottuu aikanaan. Jopa kaikkein epämiellyttävimpiinkin asioihin. Pelkoon, kirkumiseen, kyyneliin, kauhunhuutoihin. Niistä kaikista tulee arkea, kun ne saa kokea tarpeeksi monta kertaa. Silti väärinymmärretyksi tuleminen alkaa vähitellen painaa jo muutenkin kumaria hartioitani.
En minä ketään tapa, ei ihmisen kohtalo minun käsissäni ole. Minä olen vain se, joka johdattaa sielun pimeän läpi paratiisiin. Tai taivaaseen. Sanokaa sitä miksi haluatte. Eihän Elämäkään synnytä itse kaikkia pikkuisia jotka maailmaan saapuvat, miten minä sitten voisin käydä viemässä kaikilta sen, minkä sisareni antoi? Elämä tuo sielut pimeydestä todellisuuteen, ja minä saatan ne pois. Siinä kaikki. Miksi sitten kaikki pelkäävät minua?
Kai suurin syy on maineessani, joka todennäköisesti ei tule ikinä minua jättämään sen saatuani. Haluaisin olla tukena ja viimeisenä ystävänä, mutta suurin osa kuolleista kulkee koko matkan rinnallani hiljaa, vältellen minuun katsomista. Saattaa olla, että ulkonäkönikin vaikuttaa asiaan. Kukaan ei ole nähnyt oikeaa olemustani. Kietoudun mustaan kaapuun suojautuakseni uteliailta katseilta. Olen vanha, hyvin vanha.
Työni myötä olen kohdannut niin monia erilaisia kohtaloita. Pikkulapsia, vanhuksia, miehiä, naisia, jotka eivät ikinä tule heräämään unestaan enää. Tai mistä minä sen oikeastaan tiedän. En ikinä ole astunut pimeän toiselle puolelle, käännyn rajalla aina takaisin noutamaan seuraavaa matkaajaa. Ehkä taivaassa odottaa toinen todellisuus. Ja sen jälkeen vielä toinen. Ehkä niiden välillä on lisää minun kaltaisia henkiä. Olentoja.
Joskus kohdalleni osuu ihmisiä, jotka tervehtivät minua hymyssä suin. Helpottuneita sieluja, jotka ovat odottaneet tätä matkaa kauan, innolla. Ihmisiä, jotka viimein hengittävät syvään päästessään jättämään kehonsa ja murheensa. Heidän kanssaan saatan keskustella kauan ja syvällisesti ja hyvästellä heidät sitten haikeasti rajalle tullessamme pitkän pimeyden jälkeen. Sillä kuten jo kerroin, minua vihataan. Sanovat, että olen vienyt heiltä jonkun. Vanhemmat, ystävän, sukulaisen. Silloin pysyn hiljaa, mutta he seuraavat silti. Pelkäävät kai jäävänsä yksin. Sillä mitä Kuolema kuolleelle tekisi?
Ja joskus tulee sinun vuorosi. Ehkä huomenna, ehkä vasta monien kymmenien vuosien päästä. Näemme silti vielä. Kuule siis terveiseni äläkä pelkää. Odotan sinua täällä, pimeydessä.
Pääsivu 
Aihe: OS: Kuoleman kasvot 
Ma Maalis 04, 2013 6:11 am
